• GekkoVet Team

Kipu ja neurologiset ongelmat - syitä eläimen aggressiivisuuden takana





Lemmikin aggressiivisuus on usein uuvuttavaa niin omistajalle kuin lemmikille itselleen. Eläimen aggressiivisuuteen tulee aina suhtautua vakavasti, sillä se voi kieliä taustalla piilevästä vakavasta ongelmasta. Aggressiivinen eläin voi aiheuttaa vaaraa niin ympärillään oleville eläimille ja ihmisille kuin itselleenkin.

Aggressiivisuuden mahdollisia taustatekijöitä on monia: kipu, neurologiset syndroomat ja sairaudet, pelkotilat, stressi, ahdistus, geenit, puolustusreaktiot, äidinvaistot, konfliktitilanteet sekä useat erilaiset opitut käytösmallit. Tässä artikkelissa käsitellään pääosin kivun sekä neurologisten ongelmien aiheuttamaa aggressiivisuutta.

Aggressiivinen eläin on vihainen, uhkaava, ahdistunut ja usein myös peloissaan. Se käyttää aggressiivisuuttaan puolustautuakseen jotakin uhkaavaa tai epämukavaa vastaan. Aggressiivinen koira saattaa murista, haukkua, paljastaa hampaansa ja purra. Se saattaa ensin jäykistyä paikoilleen tai kyyristyä korvat luimussa, ja sitten hyökätä. Aggressiivinen kissa puolestaan sähisee ja irvistää selkä kyyryssä ja häntä pystyssä, samalla painaen korvansa taakse päätään vasten. Kissan pupillit ovat laajentuneet ja lähestyttäessä se saattaa yrittää raapia tai purra. Sekä koira että kissa nostavat vihaisena karvansa pystyyn. Aggressiivinen eläin yrittää saada itsensä näyttämään mahdollisimman suurelta ja voimakkaalta.

Miksi fyysinen kipu aiheuttaa eläimissä aggressiivisuutta?

Kipeä eläin on usein normaalia valppaampi sekä ahdistuneempi. Kipuileva eläin on kuitenkin samalla heikompi, eikä pysty puolustautumaan vaaratilanteissa samalla tavalla kuin terve eläin. Aggressiivinen käytös auttaa kipeää eläintä pitämään sitä uhkaavat ihmiset sekä muut eläimet loitolla. Eläin pyrkii välttämään kosketusta tai liikkumista. Kivun on todettu myös vähentävän serotoniinin aktiivisuutta keskushermostossa, lisäten aggressiivista käytöstä. Kipu voi myös lisätä jo aikaisempaa, olemassa olevaa aggressiivisuutta.

Kipu aggression takana voi olla niin akuuttia kuin kroonistakin. Muun muassa traumaperäisten kipujen, hammassäryn, kasvainten, erilaisten suolistokipujen sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien aiheuttamien särkyjen on todettu olevan taustasyynä eläinten erilaisiin käyttäytymisongelmiin, mukaan lukien aggressiivisuuteen. Esimerkiksi kroonisista lonkka-, polvi-, ja selkäkivuista kärsivillä koirilla on todettu kivun aiheuttamaa ärtyneisyyttä. Ummetuksesta kärsivillä kissoilla ilmenee usein vatsakipuja, jotka voidaan yhdistää lisääntyneeseen aggressiiviseen käytökseen. Kipeät kissat saattavat usein raapaista omistajaansa tämän silittäessä eläintä. Kun paikallinen särky, esimerkiksi nivelkipu, on kiukkuisuuden takana, kipeää kohtaa koskettaessa eläin saattaa yllättäen hyökätä.

Kipu ärtyneisyyden aiheuttajana voidaan todeta muun muassa kuvantamisen sekä erilaisten fyysisten tutkimusten avulla. Kun kipua hoidetaan, eläimen aggressiivisuus vähentyy. Vastaavasti kivunlievityksen loppuessa, esimerkiksi särkylääkekuurin päätyttyä tai lääkkeen annoskoon pienentyessä, aggresiivinen käytös palaa. Kun aggressiivisuuden syyksi epäillään kipua, pyri välttämään kipeän kohdan koskettamista ja vie lemmikki eläinlääkärin vastaanotolle tutkittavaksi. On hyvä muistaa, että pitkään jatkunut kivun aiheuttama aggressiivisuus ei välttämättä lähde automaattisesti kivun kanssa, sillä lemmikki on jo saattanut oppia tietyt käytösmallit. Tällöin saatetaan tarvita apua myös eläintenkouluttajalta.

Neurologiset ongelmat

Jotkin neurologiset ongelmat ja sairaudet voivat aiheuttaa eläimillä aggressiivista käytöstä. Useiden tutkimusten mukaan epileptisillä koirilla on todettu puolustavaa aggressiivisuutta - tämä on kuitenkin verrattain harvinaista. Lisäksi virusperäinen koirien penikkatauti (canine distemper, CD) sekä erilaiset keskushermoston kasvaimet voivat aiheuttaa aggressiivista käytöstä. Myös koirilla, jotka kokevat stressiä ja ahdistusta, voi ilmetä aggressiivisuutta. Stressaavassa tilanteessa vihainen käytös on usein perusteltua: eläin kokee olevansa uhattuna ja puolustaa itseään. Ahdistunut eläin pelkää uhkaavaa tilannetta ennen kuin se on ehtinyt tapahtua. Ahdistuneen eläimen aggressio ei perustu oikeaan varaan eikä suojele eläintä, jonka vuoksi se tulee kitkeä pois.

Rabies eli vesikauhu on rabiesviruksen aiheuttama hengenvaarallinen tauti, joka leviää pääosin koiraeläinten sekä lepakoiden keskuudessa. Rabies voi kuitenkin levitä mihin tahansa nisäkkääseen, myös ihmiseen. Rabieksessa virus kulkee eläimen hermostoa pitkin, aiheuttaen tulehduksen eläimen selkäytimessä sekä aivoissa. Taudin yleisimpiä oireita ovat erilaiset neurologiset häiriöt kuten aggressiivisuus, ärtyneisyys, kouristelut sekä tajunnan häiriöt. Vesikauhuinen eläin saattaa käyttäytyä arvaamattomasti ja aggressiivisesti, sekä yrittää purra ympärillään olevia ihmisiä, eläimiä ja objekteja. Eläin saattaa kuolata tavallista enemmän ja sen sylki voi olla vaahtomaista. Rabiesvirus erittyy syljen mukana ja pyrkii leviämään eläimestä toiseen pureman välityksellä. Aggressiivisen tautimuodon lisäksi rabies voi ilmetä myös niin sanotussa paralyyttisessä muodossa, jossa eläimen lihakset halvaantuvat. Halvaus alkaa kaulan ja leuan lihaksista, vaikeuttaen nielemistä ja suun kiinnipitoa. Halvaus leviää nopeasti koko kehoon. Rabieksen molemmat muodot johtavat kuolemaan, mikäli tauti on alkanut jo oireilla. Joissakin tapauksissa taudinkulku on onnistuttu estämään, mikäli hoito on aloitettu ennen oireiden ilmenemistä. Rabiesta vastaan on kehitetty rokote, joka on tehokas taudin ennaltaehkäisemisessä.

Miten aggressiivista eläintä hoidetaan?

Ennen aggressiivisuuden hoitoa on tärkeä selvittää sen syy, jotta eläimelle voidaan suunnitella oikeanlainen hoito. Ensimmäinen askel on viedä lemmikki eläinlääkärin vastaanotolle. Fyysisesti kipeää eläintä hoidetaan kipulääkkeillä. Kivun aiheuttaja pyritään selvittämään ja poistamaan. Lääkitystä sekä koulutusta käytetään usein hoitokeinona myös neurologisissa ongelmissa; tämä on kuitenkin hyvin tapauskohtaista. Pyri välttämään kaikkea sellaista toimintaa, joka laukaisee lemmikissäsi aggressiivisuusreaktion, kunnes saat apua ammattilaiselta. On hyvä muistaa, että lemmikin käsittelyssä omistajan sekä hoitohenkilökunnan turvallisuus on aina etusijalla: eläinlääkäri saattaa rauhtoittaa eläimen tutkimuksen ajaksi tai käyttää sillä kuonokoppaa. Aggressiiviset kissat saatetaan rauhoittaa ja tutkia häkissä. Nämä toimenpiteet pyritään aina toteuttamaan mahdollisimman ripeästi ilman liiallista stressiä ja eläintä vahingoittamatta.

Eläimen aggressiivinen käytös voi olla erittäin kuormittavaa ja jopa vaarallista sen ympärillä oleville ihmisille. Koska vihaisen eläimen käsittely on usein hankalaa, sekä lemmikin että omistajan normaali elämä vaikeutuu. Esimerkiksi ulkoilu tai hoitotoimenpiteet saattavat käydä mahdottomiksi suorittaa. Vihaista eläintä kohtaan ei tule itse käyttäytyä aggressiivisesti - tämä usein pahentaa tilannetta ja vahvistaa epätoivottua käytöstä tulevaisuudessa.

Eläimen aggressiivisuuteen tulee aina suhtautua vakavasti, sillä se voi kieliä taustalla piilevästä vakavasta ongelmasta. Tästä syystä myös esimerkiksi pienikokoisten koirien vihaiseen käytökseen tulee perehtyä ja puuttua, vaikka pieni eläin olisikin helposti hallittavissa. Aggressiivinen eläin voi aiheuttaa vaaraa niin ympärillään oleville eläimille ja ihmisille kuin itselleenkin. On kuitenkin hyvä muistaa, että aggressiivisuudelle on myös aikansa ja paikkansa - se on eläimen luonnollinen keino puolustautua vaaraa vastaan. Aggressiivisuudesta tulee ongelmallista silloin, kun se ilmenee tilanteessa, jossa sitä ei tarvita, ja jossa se kohdistetaan yksilöihin, joista ei ole eläimelle vaaraa.

Lähteet:

Camps, T., Amat, M., and Manteca, X. (2019). A Review of Medical Conditions and Behavioral Problems in Dogs and Cats. Animals: an open access journal from MDPI, 9(12), 1133. https://doi.org/10.3390/ani9121133

Candini, D., Biasato, I., Dell'Armelina Rocha, P. R., Grego, E., Capucchio, M. T., and Vercelli, C. (2017). How Behavioral Changes Can Indicate Serious Cerebral Pathology: A Case Report of Concomitant Olfactory Neuroblastoma and Distemper Virus Encephalitis in a Swiss Shepherd Dog. Veterinary sciences, 4(3), 42. https://doi.org/10.3390/vetsci4030042

Frank D. (2013). Aggressive dogs: What questions do we need to ask?. The Canadian veterinary journal = La revue veterinaire canadienne, 54(6), 554–556.

Landsberg, G. M. and Denenberg, S. (2014). Behavioral Problems of Dogs. The Merck veterinary manual. Whitehouse Station, NJ, Merck & Co., Inc.

Mills, D. S., Demontigny-Bédard, I., Gruen, M., Klinck, M. P., McPeake, K. J., Barcelos, A. M., Hewison, L., Van Haevermaet, H., Denenberg, S., Hauser, H., Koch, C., Ballantyne, K., Wilson, C., Mathkari, C. V., Pounder, J., Garcia, E., Darder, P., Fatjó, J., and Levine, E. (2020). Pain and Problem Behavior in Cats and Dogs. Animals: an open access journal from MDPI, 10(2), 318. https://doi.org/10.3390/ani10020318

Rupprecht, C. E. (2018). Rabies in Dogs. The Merck veterinary manual. Whitehouse Station, NJ, Merck & Co., Inc.